Jonnan Lukunurkkaus: Pienin ehdoin

Jonnan Lukunurkkaus: Pienin ehdoin: Luin viime viikonloppuna juuri ilmestyneen kuuden kirjailijan kauhunovelliantologian Pienin ehdoin. Kirjan on toimittanut Juha Mäntylä, joka...

ÖÖHiljaa Epimeässä

"EHFritzin mahaa käänsi. ÖÖPäässä jyskytti EHvasara. ÖÖHitto, Ehänen olisi pitänyt jättää viimeiset Ökolme snapsia eilen juomatta... Ötai ainakin yksi. EHPuolen kilsan kotimatka oli pitänyt taittaa EHtaksilla."
Tältä kuulostaa kirjani Hiljaa pimeässä.
Valtion rahoilla pyörivä lukemisesteisten ja näkövammaisten kirjasto Celia teki esikoisromaanistani äänikirjan, jota ei itkemättä kuuntele: Liki joka lauseessa on useita Ö- ja EH-alkuäännähdyksiä, jotka eivät kuulu äänikirjaan. Lukija ei eläydy dialogiin eikä kerrontaan lainkaan vaan teksti on tasapaksua ja mekaanista. Teksti on myös tahditettu ja tauotettu tavalla, joka saa sen kuulostamaan epäsuomelta.
Vaikka Celian tiedossa oli, että kirjassa on runsaasti saksan kielen sanoja, se luetettiin henkilöllä, joka ei selvästikään osaa saksaa. Freiburg ääntyy Freiburi, Heidelberg Heidelberi, Krause Kraus jne.
Toiveitani ei otettu lainkaan huomioon lukijaa valittaessa. En nimennyt ketään tiettyä lukijaa, sillä tähän asti, äänikirjojen SUURkuluttajana, en ole törmännyt koskaan vastaavaan kammotukseen.

Miten on mahdollista, että puheviasta kärsivän henkilön annetaan lukea äänikirjoja?
Syynä tuskin on lukijapula, sillä varmasti moni olisi valmis työskentelemään lukijana.
Kirjani lukenutta henkilöä on arvosteltu ennenkin lukutapansa vuoksi, mutta valitukset ovat selvästi kaikuneet kuuroille korville.
Todettakoon, että minulla ei ole mitään henkilökohtaista lukijaa vastaan, ja jollain tavoin tunnen häntä kohtaan empatiaa: Hän selvästi yrittää lukea sujuvasti. Tilannetta voisi verrata siihen, että syntyjään vasenkätinen yrittää itsepäisesti tehdä kaiken oikealla kädellä, vaikka tulos on mitä on.
Vastuu tällaisten äänikirjojen tuottamisesta ei ole lukijalla vaan laaduntarkkailussa. Kun Celian sivuilla selvästi todetaan, että puhealan ammattilaiset varmistavat, että henkilö soveltuu äänikirjoja lukemaan, herää kysymys, onko tämä pelkkää sanahelinää.
Vielä takaisin esikoistrilleriini. Äänikirjassa teksti on runneltu niin pahasti, että se on jätettävä kesken. Saamani palautteen perusteella en ole ainoa, joka on jättänyt kirjan lukematta. Tarina ja lukija eivät kohtaa, eikä kuuntelija pääse tarinan imuun. Pidän tätä todella valitettavana, ja itku onkin ollut tulla rämpiessäni läpi karmeaksi sanapuuroksi muutettua luolaseikkailua.
Lukisin kirjan vaikka itse uudelleen ja vaikkapa ilman palkkiota. Minulla ei ole kuitenkaan varaa maksaa studiota, jossa voisin tämän urakan ilmaiseksi tehdä.
Nähtäväksi jää, jäävätkö lukemisesteiset pimeään hiljaisuuteen kirjani osalta. En voi odottaa, että he kestäisivät liki kolmentoista tunnin rupeaman äänikirjan irvikuvaa.

Lukeminen omalla vastuulla

Viime aikoina aiheet ovat olleet niin synkkiä, että tässä vaihtelun vuoksi pieni huumoripala. Minähän aloin haaveilla kirjailijaksi tulosta jo pikkulapsena, ja kun sain vanhanaikaisen kirjoituskoneen, aloin kaverini kanssa naputella huikaisevaa trilleriä nimeltä Liskojen maailma. (Tuolloin telkkarissa meni V. the Visitors.) Tässä sensuroimaton lohkaisu tuosta kirjasta. Lukekaa, naurakaa ja itkekää... ja olkaa varovaisia, jos matkustatte USA:han! ;) Porkkana, peruna ja muffinssi New yourk on suuri kaupunki, jossa on paljon, teitä, katuja, autoja ja ihmisiä.Hrra nimeltä Bill oli heitä vastassa. s29 -Hello, girls" Well come to America, Bill tervehti. -Tuolla kentän terminaalissa on dinner valmiina.Terve tuloa" -Kiitos paljon, Monica sanoi nyökytellen. -Eipä kestä, lady my dear, Bill kielteli. -Ovatpa Amerikkalaiset kohtelijaita, Leea sanoi. -Niin ja ruuan saa aivan ilmaiseksi, Liisa sanoi syöden veneperunoita hampurilaisia. -Pikkuneidit, be careful, olkaa varovaisia, sillä täällä on paljon gangstereita, Bill sanoi kantaen tytöille kokakolaa. -Tiedättekö, missä george ja Molly asuvat, Monica kysyi. -Yes, he asuvat open day pilvenpiirtäjän sadannessa kerroksessa, Bill sanoi. -Sadannessa kerroksessa" Sinne on tolkuton matka, Liisa sanoi kauhuissaan. -Oh my dear" Siellä on hissit, ja rullaportaat, Bill selitti taputtaen Liisaa ystävällisesti olalle. -bye, bye my dears" Minun pitää mennä.Varokaa ganstereita, Bill houusi ja meni.Tytöt lähtivät etsivmään Opendaypilvenpiirtäjää.äkkiä joku tarttui Leeaan ja Monicaan, ja pieksi heitä.Ja silloin Liisa lähti juoksemaan.Hän juoksi minkä jaloistaan irti sai. -George" Ota tuo penikka kiinni, ja tuo se tänne" Teemme siitä ja näistä toisista selvää jälkeä" Huusi Bill.Liisa laittoi kädet korvilleen ja suåki silmänsä. -Be careful, be careful" Huusivat New yourkin lapset, nähdesään gansterin jahtaavan Liisaa, sillä New yourkin kuuluisia ganstrereita he olivat.Mutta Liisa juoksi yhä, ymmärtämättä, mitä lapset sanoivat hänelle.Mutta hänen takantaan kuului amerikan kielistä rähinää.Liisa piti silmät tiukasti kiinni, ja öäkkiä joku tarttui häneen. -Hyvästi maailma, Liisa ajatteli.Hän tunsi kuinka häny kannettiin pitkin katuja, ja hän uskoi joutuneensa mustaan pimeyteen. Hän katsoi, siis kokeili henkilöä. -Oh my dear" Minä olen Bill, hänen pelastaja sanoi. äkkiä looiisa tunti iesensä hyvin pieneksi ja avuttomaksi New yourkin mahtavien pilvenpiirtäjien, pölyisten teiden ja kaiken keskellä.Liisa rupesi itkemään. -Oh my dear.Dont cry pleasi, Bill rauhoitti.-Gangsterit ajoivat sinuatakaa.Varo seuraavalla kerralla, Bill sanoi, ja laski Liisamn menemään.Mutta silloin puskan takaa tuli esiin ganhgnsteri-Greorge syöksyi kadulle, ja kävi Liisaan käsiksi.Hän piteli tyttöä hyvin kovakourai s30 -Vieläkö yrität livistää, George karjui Liisalle.Hän otti miekkansa esiin.Selvä.Liisa makasi very vuotaen maassa miekka selkään iskettynä. -Sminä lähden luolaani tekemäänlihakastiketta, mutta olen miettinyt, miltä juuri sinä maistuisit lihakastikkaeessa, George sanoi irrottaen miekan Liisan selästä. -Etkö voisi ystävällisesti vet=8sieltä ja sitten tehdä itsemurhan, Liisa ehdotti. -Suu kiinni, tai muuten minä""" George kirkui.Hän otti Liisaa niskavoilloista kiinni, ja raahasi maanalaiseen huoneeseen, jossa toiset gangsterit odottivat häntä. -Se tyhmä porkkana otti minun nänsästä"""" -Hiljaa"""" gangsteri-Fed rääkyi. -Sinä olet paksu homehtunut porkkana, Monica ilkkui. -Jos sanot viellä sanankin Fdredille, sinusta ei ole jäljellä, kuin muussia" GangsteriPulla huusi. -Ai mädäntynyttä porkkanamuussia" Vai? Leea pilkkasi. -Antakaa Pennuille ruokaa, Gansteri-Jim messusi. -Minä en syö tuota hometta, Liisa sanoi. -Sinähän syöt tai puren sinua" Gansteri-Ken huusi.Liisan kädet ja jalat olivat sidottu, eikä Liisa voinut puolustaa itseään Ken työnsi hänen suuhunsa haarukallisen toisensa jälkeen.Ruoka oli kitkerän ja pistävän makuista. -Sinä olet tosimuhkea muffinssi, Liisa ivaili, ja sylkäisi suussaan olevan ruuan Kenin hiuksille. -Muffinssi saa nyt ghienon kuorutuksen, nam, nam, Liisa akukkui.Mutta silloin Ken puri" Ja se tuntui kun Ken osasi purra" -Miksi muffinssi syöjiään pureskelee, Liisa kysyi, mutta Gansteri- Bill sanoi jotain Amerikaksi, ja Gansteri-Wam suomensi hänelle. - Bill meinaa piestä sinut" -Sinä olet iso pilaantunut peruna, Leea sanoi Wamille.Silloin wam puri Leeaa.Se tuntui kuin Amerikkalainen puree. -Sinä olet iso homehtunut porkkana, Monica sanoi Jimille. ja tämäkös purra rouskautti oikein kunnolla. -Nyt te saatte totuuden, Pulla sanoi, ja kaikki gansterit hyökkäsivät työttöjan kimppuun.Kohta he olivat samassa, ja vielä huonommassa kunnossa, kuin aamulla.äkkiä he kkiä tytöt saivat jostain voimaa, ja lähtivät karkuun.He kompuroivat aika tavalla portaissa. -Hei, hei, porkkana, peruna ja muffinssi, he huusivat.Gans- s31 -Lähtekää heidän peräänsä, ja heti, Gansteri-Fred huusi. -Perliini" Näpit irti, Liisa messusi. -Sinä olet kaikkeen syyllinen" Se oli sinun syysi" Sinä, sinä"" Minä" tapan sinut" Vielä sanakin, niin syömme sinut gansteirit huusivat hakarten ja purren tyttöjä. -älkää läiskikö nänsöillä nne, Leea kiljui. -Homehousut, muussipään".." -Nyt olet hegnetön, Bill huusi amerikaksi. Kohta gansterit raahasivat kuollutta Liisaa porisevan padan luo" Bill oli antanut Liisalli sellaisen iskyn, ja iskenyt tikaribn hänen sydämmeensä. Tytöt itkivät ja gansterit nauroivat. -Saanko koskettaa kerran häntä, Monica kysyi rohkeasti. -Ala koskettaa, mutta kohta te kummatkin olette ruumiita, Jim nauroi.Monica kosketti rtyttöä, ja äkkiä Monica hymyili ja kuiskasi jotain Leealle, kjioka alkoi myös hymyillä. -Fiia, liia, rimpenpin, Monica sanoi. -Huomenta, Liisa sanoi.-Näinpäs pahaa unta. -Liisa oli herännyt henkiin, Liisa ion herännyt henkiin, Leea sanoi syleillen Liisaa.Mutta nyt gansterit kävivät Monicaan käsiksi. -Sinä, sinä, olet hengetön, Wam sanoi, ja oli iskemäisil- Liisa sanoi. -Näpit irti" Kohta saatte gansterinnänsäkeittoa" -Toista tuo vielä kerran, George uhkasi. Silloin tytöt kiipesivät puuhun. -Moottorisaha tänne" Käy ryöstämässä se" Pulla sanoi Fredil e.Tyttö nimeltä Joan oli keittiössä.uoka hän säikähti, kun fFred rymisti ikkunasta sisään. -Moottorisaha tänne ja heti paikalla" Fred sanoi. -En tiedä missä se on, Joan vastasi. älä selitä, tai sahaan p ääsi poikki, Fred uhkaili. Kohta kuului surinaa.Jim sahasi, ja sahasi, ja kohta rymisi ja ryskyi.puu kaatui, ja tytöt jäivät sen alli. -Ettekö voi ollenkaan käyttää nänsiänne" Liisa tiukkasi. -Sahatkaa puu ja samalla pentujen kaulat poikki.Ken huusi. -Ha, ha, haa, tytöt nauroivat ja nostivat puun ylös.Kohta tytöt istuivat luolassa. Heidät oli tuomittu sähkötuoliin. -Yksi kerrallaan, Ken räyhäsi. -Minä en tuohon lättipurkkiin mene, Liisa vänkkädo-Paraskin tomaattinaama"" -Ja sinäghän menet, tai puren sinua, Pulla sanoi. -Ja kuules en mene nänsisit tai ulisisit kuin. Liisa päätti. s32 Ja sitten Pulla puri jokaista jalkaan. -Turvan varaksi purraan jokaista, Pulla lausui, varustaessaan sähkötuolia kuntoon.Jo monet New yourkiilaiset olivat menehtyneet sähkötuoliin. -Sinä pentu siitä"" Nyt sähkötuol iin, Jim sanoi Liisalle. Sähkövirta yhdistwettiin tuoliin, ja kummallakin puolelle oli vartia..Äkkiä Leea istua romahti Liisan sylrymminä, kun sähkötuoli hajosi ja ohuet langat katkesivatl.. -Tämän saatte majsaa, Ken huusi. -Kaoikilla Amerikkalaisilla töttöröpäillä on tomaattinaama, Liisa nauroi. -Vai vielä kenkkuilet, Jinm sanoi, ja purra rouskutti jokaista.Billkin yhtyi puremiseen, myös muut. -Ettekö voi pitää siistiti tomaattinaamojanne kiinni, Liisa nauroi, ja potkaisi Wamia nenään. -Kohta joudutte kiljotiiiin , Pulla nauroi.Mutta silloin tytöt lähtivät ravaamaan karkuun. -Hei, hei kaikki tomaattinaamat, tytöt sanoivat, voilkuttaen luolan suuntaan. ... ...Ja mulla oli koulussa käytös ja äidinkieli kymppi... ;)

Kysykää ensin, tietäkää sitten!

Taas on natkutettava näkövammaisten asemasta, tai oikeastaan näkövammaisten asemasta, jota ei edes ole.
Yhä useampi syyllistyy liialliseen ajattelemiseen ja yrittää sillä tavalla asettua sokon pään sisälle. Kerronpa pari esimerkkiä.

Olin eilen lääkärissä uniapnean takia. Minun oli määrä nukkua yö kytkettynä pienoistietokoneeseen, joka mittasi röhinöitäni ja liikkeitäni yön aikana.
Menin lääkäriin puoleltapäivin, nukkumaan puoleltaöin. Sisar hento valkoinen alkoi kiinnittää koneen piuhoja paikoilleen. Siinä oli vyötäröremmiä, rintaremmiä ja nenäremmiä, jonka päässä oli sieraimiin työntyvät töpselit.
Kysyin, miksi laite on pistettävä kiinni jo nyt, kun se alkaisi mitata untani vasta puoliltaöin. Vastaus kuului: Ethän sinä sitä itse paikoilleen saa.

Totesin, että onhan minulla tuo siippa, joka osaa kytkeä monimutkaisempiakin laitteita. No vekotin riisuttiin, ja sisko totesi, että vai niin, ja minä kun ajattelin...
Ehkä hänen mielessään oli pyörinyt toinen, hyvin yleisesti minulle esitettävä kysymys: Voiko hoitajasi laittaa kojeen paikoilleen?

Kun saan jonkin paperilapun, jossa lukee vaikkapa lääkäriaika, kuulen erittäin usein toteamuksen: Hoitajasi voi sitten lukea siitä ajan sinulle.

Yleensä vielä käytetään sanan feminiinimuotoa Betreuerin eli hoitajatar.

Juuri koskaan ei kysytä, onko kotona perheenjäsen tai ystävä, on vain hoitajia tai sitten ei ketään.

Mistä tämä sitten johtuu? No, huonosti ohjelmoitu kone tuottaa roskaa, sehän on tosiasia. Suomalaisiin kouluihin näkövammainen on tervetullut esittelemään vimpaimiaan ja vastailemaan kysymyksiin. Kun sen sijaan olen ollut yhteyksissä saksalaisiin kouluihin, vastauksena on tullut vaikenemista tai toteamus, että meillä katsellaan video näkövammaisista tai jaetaan tietopaketti monisteina.

Kun näkövammaiset lapsetkin käyvät näkövammaisten koulua, he ovat poissa näkevien koululaisten näköpiiristä. Harvassa ovat väkilukuun suhteutettuna ne aikuiset sokot, jotka näkövammaiskouluopetuksesta huolimatta ovat ponnistelleet yliopistoon tai oppineet pärjäämään tavan yhteiskunnassa.

Valmiiksi pureskellut videot ja monisteet ja näkövammaisten eristäminen tuottaa juurikin tällaisia liikaa ajattelevia robotteja tai 5.2.2016 naputtelemassani tekstissä kuvattuja kapitalistilelukauppiaita, jotka kirkkain silmin ovat valmiita valehtelemaan vammaiselle saadakseen romunsa myytyä... jotka tietävät paremmin kuin asiakas itse, mitä asiakas tarvitsee.

Kun lapsella ei ole ketään sokkoa, jolta voisi asioita kysellä, miten hän sitten voisikaan oppia esittämään niitä aikuisenakaan. Helpompaa on järkeillä sen valmiiksi pureksitun tiedon varassa, jota yhteiskunnan suodattimen läpi on hänen korviinsa kantautunut.

Kun koulut eivät sokkoa vieraakseen halua, on yritettävä näkyä toisella tavalla. Yksi keino on tarjota ajanvietettä kaunokirjallisuuden merkeissä. No, kysymys siitä, miten minä sokeana muka olen voinut romaanin kirjoittaa, on esitetty minulle jo useaan kertaan. Mutta tosiaan parempi, että asiaa minulta kysytään kuin että kysyjä kertoo varmana tietona minun sanelevan tekstini näkevälle hoitajalleni, joka sitten kirjoittaa sen tietokoneelle. (Minun todellakin oletetaan lukevan ja kirjoittavan hoitajan kanssa, vaikka nykytekniikka on huikean pitkällä.)
Oikeastaan tämä tarina olisi pitänyt kirjoittaa saksaksi tai englanniksi, sillä suomalaisessa yhteiskunnassa meillä sokoilla on oikeus vastata kysymyksiin ja jakaa tietoa ilman että jokin asiantuntijataho suodattaa ja sensuroi sitä. Tuskin yksi saksankielinen blogikirjoitus mitään kuitenkaan muuttaisi. Tarvitaan järeämpiä toimia...

Kerro se Hänelle!

Jomo on tänään vähän vakavammalla mielellä.
Aivan ensialkuun, vaikka suomeksi kirjoitankin, lähetän paljon lämpimiä ajatuksia eilisen Saksan junaonnettomuuden uhreille ja heidän läheisilleen. Vaikka tämä ei teitä lohduta, uhrit ovat varmasti nyt jossain hyvässä paikassa ja ovat siellä odottamassa meitä muita. Mitkään sanat eivät voi kuitenkaan menetyksen tuskaa kuvailla.

Eilisaamuna, kun tavalliseen tapaani nautiskelin kylmää kokista ja avasin Ylen uutiset, ruudulle tuli alku junaturmasta kertovasta uutisesta. En muista sanatarkkaa lainausta, mutta sanat kuolonuhreja vaatinut junaonnettomuus aamuseitsemän maissa Etelä-Saksassa lähellä Bad...

Ruudunlukuohjelma alkoi sitten pölöttää jotain aivan muuta. Sydämeni lakkasi lyömästä. Kultani, jota rakastan yli kaiken, oli tuohon aikaan junassa matkalla Bad Säckingenistä töihin.

Sillä kertaa kaupungin nimi ei ollut Bad Säckingen... mutta jo ajatuskin siitä, että rakkaani olisi ollut tuossa junassa... se silmänräpäys, jonka ajan pääni täyttyi vain tuosta yhdestä ajatuksesta, oli yksi elämäni kauheimmista hetkistä.

Edellisenä yönä kultani herätti minut kaksi kertaa vain, koska halusi tulla aivan lähelleni ja halata. Hän oli jotenkin levoton, ja vaikka kuinka puristauduimme toisiamme vasten, emme päässeet tarpeeksi lähelle.

Ajatuskin siitä, että olisin menettänyt tuon miehen, tekee yhä pahaa. Olen toki tiennyt rakastavani häntä syvästi, mutta sen, miten syvää ja kokonaisvaltaista rakkaus voikaan olla, tajusin eilen.

Moni voi pitää minua itsekkäänä ja sydämettömänä, kun lähetän yläkertaan kiitoksia siitä, että rakkaani juna säästyi, etenkin kun niin moni kuoli ja loukkaantui. Rakkaus kultaani kohtaan on kuitenkin niin väkevä, että kestän tuollaiset ajatukset.

Tärkein asia, jonka tällä kirjoituksellani haluan kuitenkin teille sanoa on tämä: Jos rakastatte jotakuta, kertokaa se Hänelle tarpeeksi usein. Joka päivä ei ole liian usein, sillä juuri tämä päivä voi olla hänen viimeisensä.

Näin sokkoa pissitään silmään

Tämänviikkoiset päivitykset ovat enemmänkin Jomon narinoita kuin jorinoita, mutta silloin kun on jyristävää, minä jyrisen.
Meille sokoillehan on jo jonkin aikaa ollut olemassa keinoja lukea painettuja tekstejä kuten kirjoja. Kirjojahan voi skannata tavan skannerilla, jonka jälkeen niiden teksti tunnistetaan ja tallennetaan tiedostoiksi. Näitä tiedostoja voi lukea pistenäytöllä tai kuunnella puhesynteesillä.
Uudemmat vehkeet ottavat esim. kirja-aukeamasta kuvan ja alkavat hölöttää tekstiä miltei samantien ääneen. Laitteet painavat vain noin 1.2-2 kiloa.
Sellaista minäkin havittelin. Apuvälineet maksaa Saksassa Krankenkasse eli sairaskassa, ja ne määrää reseptillä silmälääkäri.
Simmulekurini sanoi kuitenkin, että hän ei mitään määrää vaan on mentävä Freiburgin yliopistolliselle klinikalle, ja tunnetusti tuon mystisen JONKUN ohjauksessa. No hän sitten pitkin hampain soitti jollekin freiburgilaisfirmalle, josta tuli tänään tyyppi esittelemään lukulaitetta. No otin jonkun Jonna Monosen kirjoittaman trillerin Hiljaa pimeässä pöydälle valmiiksi. Olisihan se jänskää lukea omaa kirjaa lukulaitteella...
No tyyppi saapui... ja raahasi olohuoneeseeni kivikautisen skannerinrohjon, joka erosi tavan skannerista vaan siinä, että se puhui... puhesynteesillä, joka on vuosimallia kivi ja reki. No Fritzi esitteli tätä "hienoa laitetta" ylpeänä: Kirja sisään, jolloin paksummista kirjoista usein jäävät reunat sujuvasti lukematta, ja sitten kone päälle:

sursursursursursursursursursursursursursursursursur...

Siinä olisi ehtinyt ottaa vaikka päivätirsat. Kameralla toimiva laite olisi samassa ajassa selvittänyt ainakin kolme aukeamaa.
Totesin, että en kyllä haluaisi skanneria vaan kameralla toimivan lukulaitteen. Fritzi sanoi kalseasti, että sairaskassa maksaa vaan tällaisen skannerin, kameralaitteet on maksettava itse.
Kumma kyllä olin saanut aivan toisenlaista tietoa, ja sen myös sanoin. Äijä vaan jatkoi, että kamera on itse maksettava... ja siinä surruttelua kuunnellessamme hän totesi, että kameralaitteet ovat paljon kalliimpia kuin mitä mulle on kerrottu.

Seuraavaksi eteeni tuli pistenäyttö, sekin vuosimallia hevonen ja rattaat. Kysyin, jotta eikö heillä ole Baumia, mielimerkkiäni. Fritz totesi kylmästi, että ei kai VW myy Opelia... Eli jos hänen firmansa myy paskaa, on turha odottaa pashaa.

Inttäminen vaan jatkui: Tämä laitteisto on ainoa, jonka saan. Ja kun totesin, että tämä surruttelu on niin hidasta, kysyi Fritz ynseästi, että olenko tosiaan, ihan varmasti valmis maksamaan siitä hyvästä, että laitteessa on viidessä sekunnissa tekstin tunnistava kamera?!
Totesin jo itsekin aika kettuuntuneena, että jos luettavanani on liki 1000-sivuinen kirja, joka sekunti merkkaa jotain. Sitä paitsi kysymykseeni kirja-aukeaman reunojen huonosta luettavuudesta skannerilla ei tullut vastausta.
Totesin lopuksi, että hyvää viikonloppua. En halua skanneria, joka

1. on hidas
2. on painava
3. on iso
4. on epäkäytännöllinen
5. jossa on ikiwanha puhesynteesitekniikka
6. jossa on huonot tekstinselaus- ja tallennusominaisuudet
7. jota ei voi ottaa kokonsa ja kömpelyytensä vuoksi mihinkään mukaan toisin kuin parikiloista, reppuun mahtuvaa kameralaitetta
8. ja jonka vaikka sitten maksan itse, jos se siitä on kiinni, sillä en tee mitään laitteella, jota on työlästä käyttää.

Otin samantien yhteyttä paikalliseen näkkärijärjestöön ja sain kuulla, mitä odotinkin: Sairaskassa kyllä maksaa myös kameralaitteen. Eli minua yritettiin ihan tahallisesti johtaa harhaan eli hyvällä suomella kusta silmään.

En viitsi ajatellakaan, moniko on langennut samaan ansaan ja surruttelee kivikautisen skannerinsa kanssa, kun saman ajan voisi käyttää lukemiseen. No, kai museoesineitä pakkomyyvän kapitalistikaupparatsun mielestä meillä sokoilla on aikaa, kun emme kelpaa mihinkään... eli aikaa voi ihan hyvin käyttää surruttelun kuuntelemiseenkin.

Sanomattakin selvää, että tähän pirttiin jos lukulaite tulee, se on kameramallia ja uusinta tekniikkaa... ja sairaskassa maksaa.

Eespäin, eespäin, tiellä taistojen, kunnes saan toimivan vekottimen!

...jos itse maksat

Tämä on tätä kahden kerroksen väen alakerran asukkaan pohdintaa. Minullahan todettiin kesällä polymyalgia rheumatica -niminen reumasairaus, joka saatiin hoidolla aluksi kuriin. Syksyn mittaan oireet alkoivat pahentua, ja sairaus levisi verisuoniin. Olisi kyllä aika käydä ihan oikealla reumatologilla, mutta... Tässä aivan lähelläni on hyvä reumaklinikka. Sinne kyllä pääsee, jos itse maksaa, sinne kun otetaan vain yksityispotilaita, jollainen en ole. Olen ns. kassapotilas eli alakerran väkeä. Olisihan sitä klinikoita kauempanakin, mutta sokeana sitä ei niin vaan lähdetä junalla tuntemattomaan kaupunkiin, tuo opaskoirakaan kun ei osaa lukea. Sitä paitsi tarvitaan varmaankin pari käyntiä ennen kuin tilanne selviää. No ainahan voisi ottaa jonkun avustajaksi. Avustajan saa, jos itse maksaa vähintään kaksitoista euroa tunnilta. Suomessa kun näkövammainen saa henkilökohtaisen avustajan, Saksassa, ja varmasti muuallakin, pitää apu maksaa itse... tai vielä mieluummin mamma och pappa betalar. Sokeainrahalla sitä ei moneksikaan tunniksi avustajaa hankitakaan, etenkin vielä kun mahdolliselle klinikalle kestää ajellakin jo muutaman tunnin. Apua siis saat, jos itse maksat. Niin kauan kun kuulun alakerran väkeen, saan pärjätä miten parhaiten taidan. Raha ei tee onnelliseksi, mutta mieluummin sitä itkee yksityisklinikalla kuin yksin kotona kipujen kanssa jaloissaan opaskoira, joka kyllä tarjoaa lämpöä, apua ja opastusta, mutta joka ei osaa lukea eikä kuskata minua tuntemattomissa paikoissa. Tsemppiä teille toisille vammaisille, jotka ehkä tämän luette. Olen onnellinen Saksassa, mutta Suomen vammaispoliittisia ratkaisuja kuten oikeutta henkilökohtaiseen avustajaan ikävöin niin että sattuu. Itsesäälistä en pidä, vaikka itseäni ehkä nyt vähän säälinkin. Samalla säälin toisia vammaisia, joilla varmasti monella on asiat vieläkin pahemmin. Kun oletetaan, että omaiset huolehtivat eikä mahdollisesta koulutuksesta huolimatta työmarkkinat avaudu, tässä on tulos. Minulla nyt vielä ovat pullat suht hyvin uunissa. Tämä avuttomuus ja kylmyys hyvinvointivaltion osalta vammaisia kohtaan vaan sattuu ja sapettaa! Eilen lähti Filille hakemus kirjani käännösnäytteen rahoittamiseksi. Ensimmäinen askel on siis otettu. ...ja jonain päivänä kirjani, tai kirjojani, ilmestyy näissä hyvinvointimaissa, jotka pitävät meitä vammaisia pelkkinä yhteiskunnan elätteinä.